Murunen matkasta

Taas on hetki vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Uskomatonta, että meillä on täällä enää viisi viikkoa jäljellä. Aika juoksee ihan hurjaa vauhtia. Viimeiset muutamat viikot ollaan työskennelty Katutura Hospitalin päivystyksessä ja Central hospitalin synnärillä. Kaikin puolin ollut todella mielenkiintoista. Katuturan päivystyksessä ollaan tehty pääpainoitteisesti yövuoroja. Ilta/Yöaika on vilkkainta. Työnteko täällä päivystyksessä eroaa kyllä ihan totaallisesti suomesta. Suoraan sanottuna minkäänlaista toimintamallia ei ole. Yksi syy millä tätä selitetään on se, että sairaalalla ei ole oikeutta käännyttää ketään pois. Katutura Hospital on kaikkein köyhymmille potilaille tarkoitettu, eli suurimmalla osalla potilaista ei ole minkäänlaista vakuutusta joka kattaisi hoidon, tai mahdollisuutta kustantaa sitä itse. Tästä syystä yöaikaan potilas skaala on todella laaja, päivystykseen ei tule pelkästään kiireellisiä tapauksia. Eihän se nyt mikään syy ole, mutta tälläinen seli

Viikonlopun rientojen uuvuttamana minäkin maltan istahtaa koneen ääreen kirjoittelemaan. Siitä onkin kulunut muutama viikko kun viimeksi päivittelin kuulumisia ja jotkut innoikkaimmat lukijat (kiitti äiti ja isi) ovatkin jo kyselleet, että missäs se seuraava teksti oikein viipyy. Täällä päässä hommat skulaa paremmin kuin hyvin! Viime kirjoituksessa kerroin vähän kokemuksia leikkurin puolelta, ja siellä työskenneltiinkin vielä muutama päivä päivityksen jälkeen. Pääsin niiden aikana avustamaan leikkaavaa lääkäriä sormen amputaatiossa sekä toisessa pienessä operaatiossa. Koko aika leikkurissa oli todella mielenkiintoista ja pääsimme tutustumaan moniin upeisiin ihmisiin. Leikkurijakson jälkeen me lähdettiin minilomalle. Sitä varten tehtiin sairaalalla pidempiä päiviä, että saadaan tunnit täyteen lomailua varten. Meidän aivan ihana isäntä auttoi todella paljon matkan suunnittelussa, ja lähti myös meidän kuskiksi koko reissulle. Hänen lisäkseen matkaan lähti kuusi tyttöä. Min

Nyt on kuulkaas kaverit viimeiseen vuorokauteen mahtunut niin paljon mahtavuutta! Mainittakoon tässä vaiheessa jo, että kirjoitus sisältää kuvia, mitkä eivät sovi herkille. Aloitetaan eilisestä. Työpäivän jälkeen lastenosastolla, kotiuduttiin ja nautittiin altaalla auringosta. Meillä oli jo aijemmin ollut puhetta talon isännän perheen omistamasta farmista, jossa voisi nähdä eläimiä, ja halukkaille voisi olla tiedossa myös mahdollisesti ratsastusta. Keskustelu farmille menosta jäi silloin vain ajatukseksi, sillä täälläpäin asioiden "järjestelyyn" (lue: aikaansaamiseksi) voi joskus kulua viikkoja. Isäntä ei toki myöskään omista farmia, joten ensin täytysi keskustella asiasta hänen vanhempiensa kanssa. Kaikkien yllätykseksi eilen iltapäivästä tää meidän vuokranantaja ilmoitti, että nyt kävi kuulkaas tytöt sellainen juttu, että hänen on lähdettävä farmille auttamaan veljeään. Veljen auto oli sammunut keskelle savannia, ja tarvittavia vehkeitä korjaamiseen ei paikan päällä ol

Moikka taas! Nyt on muutama harkkapäivä takana Katutura State Hospitalissa. Kerrompa siis muutaman sanan nyt tämän kaupungin keskussairaalan meiningeistä. Ensimmäisenä päivä oltiin sovittu, että tavataan meidän perehdyttäjä klo.8 sairaalan aulassa. Oltiin kuitenkin monesti kuultu, että häntä voi joutua odottamaan pitkäänkin, koska tää "Afrikan aika" ei oo ihan yhtä minuutin tarkka kun meillä Suomessa. Tästä viisastuneina lähdettiin reippaasti kyselemään vastaantulevilta hoitajilta, mistä voisimme kyseisen sisaren löytää. Täällä hoitajat siis kutsuvat aina toisiaan sisariksi, etu- tai sukunimiä puhekielessä ei kuule oikeastaan ollenkaan. Kyllä siinä muutama kerros tuli käytyä läpi kahdenksan kerroksisesta sairaalasta, kunnes vastaamme käveli nainen jolta kysyimme neuvoa. Kesken lauseen kuitenkin huomasimme hänen nimikyltistään, että edessämme seisoi juuri etsimämme henkilö. Sisar kertoi, että ei ollut huomannut ajan kulua ja oli juuri lähdössä etsimään meitä. Hän oli i